Sallan hiihtoladut - vaihtelevaa maastoa ja tunturin huiputusta

Olin viime viikon Sallassa hiihtämässä keväthangilla. Tarkoitukseni oli hiihtää niin paljon kuin vain ehdin. Lopulta vietin saapumispäivän Sallan kylpylässä, ja loppupäivinä hiihdin yhden lenkin per päivä ja päivän toisena aktiviteettina joko patikoin tai pyöräilin.

Sallassa riittää hiihtolatuja joka makuun. Ensisilmäykseltä ladulle.fi -sivustolta katsottuna luulin, että kaikki Sallan ladut olisivat vaativia ja lähdinkin matkaan asenteella, että nyt hiihdetään eikä meinata. Onnekseni ladut olivat kuitenkin pääsääntöisesti hyvin hiihdettäviä. Ylämäkeä toki riittää, kun kivutaan tunturien rinteellä välillä aina huipulle asti, kuin myös laskuja, kun sieltä huipulta palataan takaisin. Joka reitillä oli kuitenkin myös sellaista tavallista hiihdettävää osuutta.

Sallan ladut olivat siis lopulta täysin minun mieleeni. En ole oikein sellainen järven jäällä hiihtelijä, varsinkaan silloin kun olen hiihtämässä yksin. Hiihto on parasta treeniä, ja korkeuseroiltaan vaihteleva maasto tuo tietysti myös maisemaan vaihtelua.

Neljän päivän aikana hiihdin Sallassa kolme eri lenkkiä:

Ruuhitunturin lenkki

Ruuhitunturin lenkin hiihdin ensimmäisenä. Hyvä niin, koska se oli lopulta hiihtolenkeistäni vaativin. Matka ei ole kovin pitkä, vaan yhteensä minulle kertyi hiihtomatkaa Sallatunturin ulkoilureittien lähtöpisteeltä melko tasan 16 kilometriä. Haasteellisen reitistä tekee se, että lenkin puoliväliin saakka Ruuhitunturin latukahvilalle reitti on käytännössä pelkkää nousua. Ensimmäiset kolme kilometriä jokseenkin tasaisen vaihtelevaa maastoa, mutta seuraavat viitisen kilometriä pelkkää nousua. Viiden kilometrin ylämäki alkoi jossain kohtaa tuntua aika pitkältä.

Reitin varrella on kuitenkin hauskoja tehtäviä, jotka kävin kurkkaamassa. Taukoa matkantekoon toi myös maisema, joka pakotti kaivamaan kameran esille tuon tuosta.

Ladulle.fi-sivun latuprofiilia katsellessa meinasin kuolla. Ruuhitunturin kahvilan kohdalla latuprofiili nousi pystysuorana seinänä noin 300-400 metrin matkan. Tämä kuulosti niin jäätävältä, että olihan tuo reitti nähtävä. Kartta kyllä kertoi, että mäen jälkeen on näköalapaikka, joten myös se kiinnosti.

Ruuhitunturin latukahvila on strategisesti erinomaisella paikalla, juuri ennen tuota superjyrkkää, tampattavaa nousua tunturin huipulle. Kahvilassa näytti käyvän vain käteinen, tai näin ainakin ajattelin, kun ei sähköjä näyttänyt olevan. Tarjolla oli kaikki mahdolliset kuumat juomat teestä ja kahvista mehuun ja kaakaoon. Purtavaa taisi olla ehkä vain munkit. Tuoreet, vielä lämpimät munkit. Voi olla, että oli muutakin, mutta katseeni naulaantui kyllä täysin munkkeihin.

Latukahvilan jälkeen latu jatkuu joko tunturin kiertäen Sallan poropuistolle, jolloin matkaa kertyisi Sallatuntureiden ulkoilureittien lähtöpisteeseen vielä nelisentoista kilometriä, riippuen siitä, minkä reitin lopussa valitsisi. Minä jatkoin matkaani Ruuhitunturin huipulle, kipusin näköalatorniin, jonka jälkeen lähdin laskettelemaan takaisin alas. Ja siis todellakin laskettelemaan, sillä neljä ensimmäistä kilometriä takaisin päin on pelkkää alamäkeä. Mikä mahtava fiilis laskea neljän kilometrin matka. Mäki tuntuikin niin ansaitulta, sillä ensinhän se oli täytynyt kivuta ylös.

Ruuhitunturin lenkki oli kolmesta lenkistäni vaativin ja myös paras. Maisemat ja ladun vaihtelevuus olivat täysi kymppi. Aikaa minulla meni hiihto-osuudella ja näköalapaikalla yhteensä 2 tuntia ja 20 minuuttia. Tuohon siis sisältyvät kuvaustauot ja näköalatorniin kipuaminen. Vain munkki-kaakaon ajaksi pysäytin Sports Trackerin.

Sallatunturin ympäri

Toisena päivänä lähdin kiertämään Sallatunturia ympäri. Minulla oli muistissani Levitunturin ympäri kiertävä lenkki, ja vaikka kuinka tiesin Sallatunturin lenkin olevan puolet lyhyempi, vain noin yhdeksän kilometriä, lähdin silti sillä asenteella, että tässä nyt hiihdellään hetki.

Toisaalta oli aika harmi, että en ehtinyt hiihtää kovinkaan kauaa, kun Itäkota-kahvila jo tuli vastaan. Itäkodan jälkeen matkaa oli enää puolet jäljellä, ja tämä laskuvoittoista, joten lenkki oli hiihdetty tuossa tuokiossa. Toisaalta olin ehtinyt väsyttää kroppani edellisen päivän kahden tunturin huiputuksessa. Hiihdinhän ensin Ruuhitunturin huipulle, jonka jälkeen jatkoin vielä kävellen Sallatunturin huipulle.

Sallatunturin ympäri kulkeva reitti on siis ensimmäisen puolikkaan ajan nousuvoittoista, sitten tulee Itäkota ja loppupätkä on laskua. Ehkä jopa liian helppo reitti minun makuuni, vaikka alkupätkän ylämäkiosuus alkoikin kyllä jossain kohtaa tuntua jaloissa ja hikipisaroina otsalla.

Sallatunturin ympäri menevän hiihtoladun parhautta olikin ehkä Itäkota. Latukahvila, jonne pääsee joko hiihtämällä, kävellen tai laskettelemalla. Itäkodalla on anniskeluoikeudet, tarjolla sekä suolaista että makeaa purtavaa ja pihassa myös nuotiopaikka, jossa voi paistaa kahvilasta ostettuja eväitä.

Itäkodalla sain kaupanpäällisiksi myös kaukomatkailuhaaveiluseuraa ja hyvät vinkit seuraavan päivän fatbike-reittiin.

Helppo latu Poropuistolle

Viimeisenä hiihtopäivänäni hiihdin iltapäivällä. Keväthangilla tämä tarkoittaa sitä, että latu on kova varjoisissa kohdissa, mutta pehmeä aurinkokohdissa. Alamäet onkin hiihdettävä erityisen tarkasti, koska varjokohdan vaihtuessa aurinkoon, tökkäävät sukset kuin seinään. 

Olin juuri seurannut hiihdon MM-kisoja, ja siellä alamäissä tästä samasta syystä kaatuilevia huippu-urheilijoita. Pehmeän ladun hiihdettävyys on myös todella, todella paljon rankempi kovaan pintaan verrattuna, ja myös tältä kantilta arvostukseni MM-hiihtäjiä kohtaan kasvoi pilviin. 

En siis olisi lähtenyt iltapäivästä millekään muulle reitille, kuin Sallan Poropuistolle ja takaisin. Matkaa kertyi nelisen kilometriä suuntaansa, ja matka oli kaikkiaan melko tasaista. Tällä reitillä näin ainoan lapsiahkion kanssa hiihtäjän. Tämä toisaalta oli minun hiihtämistäni reiteistä ainoa, jolle itse sellaisen kanssa suostuisin lähtemään.

Sallan Poropuistossa kävin bongaamassa Sallan matkani ensimmäiset porot ja ostamassa Poropuiston matkamuistomyymälästä tyttärelleni tuliaisiksi pienen pehmo-poron.

Koiraladut

Sallaan voi lähteä hyvillä mielin matkalle myös koiran kanssa. Osa laduista on merkitty koiraladuiksi, ja koiran kanssa pääsee esimerkiksi hiihtämään vaikkapa juurikin poropuistolle tai vaikka Sallan kylälle asti.

Latukahvilat, kodat ja laavut

Sallan hiihtoreittien varrella on uskomattoman paljon laavuja, kotia kuin myös kahviloita. Latukahviloista minä vierailin tosiaan Ruuhitunturin latukahvilassa, Itäkodalla ja Poropuistossa. Muut kahvilat eivät tainneet näin keväthangilla enää olla auki. Laavuja sen sijaan oli vieläkin enemmän. Ei tarvinnut hiihtää kuin pari kilometriä, kun aina uusi laavu tai kota tuli vastaan.

Tämä olikin ehkä Sallan parhautta, kun myös kävellen Sallatuntureiden keskuksesta pystyi valitsemaan useasta eri kodasta tai laavusta, missä kävisi valmistamassa minkäkin päivän päivällisen tai lounaan. 

PS. Ruuhitunturin tuvan voisi vuokrata myös yöpymiseen erämaassa. Ei huono idea!

Jos Salla kiinnostaa, kirjoitin siitä enemmän aikaisempaan kirjoitukseen. Sen löydät tästä linkistä.

Lyhyenä Hetkenä -blogin Pian kirjoituksia löytyy useampia varmaan ihan jokaiseen vuodenaikaan. Niitä pääset lukemaan lisää Pian blogista tästä linkistä.

Pysy matkassa mukana:

Facebook | Instagram