Tänään päättyy elämäni yksi pisimmistä matkoista. 13 vuotta ja kolme kuukautta sitten astelin Vierumäen kokoustilaan uusien kollegoideni seuraan. Edessä oli ensimmäinen työpäiväni Pernod Ricard Finland Oy:n palveluksessa ja samalla elämäni ensimmäinen samppanjatasting.

Eilen nautin lasin samppanjaa, sillä tänään on viimeinen työpäiväni yrityksen palveluksessa. En tehnyt itse valintaa lopettaa työsuhdetta, vaan toimenkuvani poistui Suomen maaorganisaatiosta. Toisaalta tunnen haikeutta ja surua aikakauden päättymisestä, toisaalta kiitollisuutta kaikesta, mitä olen saanut tehdä, oppia, nähdä ja kokea näiden vuosien aikana. Päällimmäisenä on kuitenkin jännitystä ja innostusta tulevasta. 

Kuka olisi uskonut, että olen näin positiivisin mielin muutoksen edessä? Ehkä muutoksen aika oli juuri nyt. 

Viinien ja muiden alkoholijuomien parissa työskentelystä on näin monen vuoden aikana rakentunut osa henkilökohtaista identiteettiäni. Olen se, joka valikoi juhlien ja kokoontumisten viinit ja cocktailit. Se, joka suosittelee uutuudet joulupöytään. Se, joka organisoi ystävien kesken tehtyjen viinimatkojen viinitilavierailut. Vielä joitain vuosia sitten työn päättyminen olisi kahmaissut mennessään valtavan osan minusta. Nyt koen, että voin edelleen fiilistellä viinejä, jos niin tahdon, mutta vaikka työni onkin ollut alkoholijuomien parissa, on itse tuotteella lopulta ollut aika vähän merkitystä kaiken muun rinnlla.

Viime vuosien aikana nimittäin digitaalinen markkinointi on kasvanut viinejäkin suuremmaksi intohimoni kohteeksi. En tarkoita sitä, että samppanjalasillisen nauttiminen olisi jollain tasolla verrattavissa digitaalisen sisällön hallintaan ja optimointiin, mutta pakko myöntää, että työnäkökulmasta saan paremmat kiksit vaikkapa hakukoneoptimointini tuloksellisuudesta tai myymäläpeiton kasvamisesta omien toimien tuloksena kuin viinin teknisistä ominaisuuksista. Tämä ei tarkoita sitä, että viinien fiilistelyn ja analysoinnin mielekkyys olisi kadonnut. Eikä sen tarvitse minnekään kadotakaan. Miksi pitäisi?

Työni on mahdollistanut kaiken tämän

Erikoiset majoitukset Suomessa - heinälato, linnunpönttö, puumaja

Sisältää mainoslinkkejä, merkitty *

Muistan joskus aikoinaan ajatelleeni, että matkalla majoitus on vain majoitus, ja itse matkan tarkoitus on kohde. Olen sittemmin hieman laajentanut ajatusmaailmaani, sillä myös majoitus voi olla matkakohde. 

Suomi on pullollaan erikoisia majoituksia, joiden vuoksi voisin ainakin itse matkata pidemmänkin pätkän. Ja eihän toisaalta Suomi niin kovin suuri maa ole. Äkkiäkös sitä ajelee Kainuuseen, Turkuun tai vaikka ihan pohjoisimpaan Lappiin saakka.

En ole testannut itse vielä kovinkaan montaa kotimaista erikoista majoitusta, mutta tässä listaa sekä niistä, mitä olen testannut kuin myös niistä, mitä en ole vielä päässyt testaamaan. 

Tässä listattuna erikoiset majoitukset Suomessa, joissa olen itse majoittunut:

Uskallanko lähteä?

Kirjoitan tätä kirjoitusta lokakuussa 2019. Tiedän kuitenkin, etten aio tätä julkaista ennen kuin olen palannut joulumatkaltani takaisin. Ensinnäkin siksi, että jos asioita huutelee ääneen, niillä on tapana toteutua. Tämän uhkakuvan en halua toteutuvan.

Ja eikös sääntö mene niin, että jos olet aikeissa tehdä jotain sellaista, mikä näyttäytyy jopa hengenvaarallisena, ei sitä ennakkoon kerrota omille vanhemmille? Esimerkiksi tätä Costa Rican aikojen alun tapahtumaa en kertonut vanhemmilleni vasta kuin vuosien päästä juurikin tuon kirjoituksen muodossa. Sen verran tyhmää se oli. Tosin tajusimme uhkakuvan vasta jälkikäteen, eli tuota tyhmyyttä ei lasketa.

Tällä kertaa asia on kuitenkin niin, että ensimmäistä kertaa kenties ikinä matkasuunnitelmiani varjostaa pelko. Ei pelko hengen menettämisestä, vaikka myös siltä se voi kuulostaa. Pelkoni on kuitenkin enemmän rahojen - isojen rahojen - menettämisestä. Tällä kertaa tiedän toimivani ainakin aavistuksen uhkarohkeasti. Tai no paljonkin.

Hiihtoretki lapsiahkion kanssa

Olimme Saariselällä tammikuussa tyttäreni, ystäväni ja hänen tyttärensä kanssa. Jostain syystä olin jo ennakkoon heittänyt hyvästit pitkille yhteisille hiihtolenkeille. Olivathan lapset vasta 4- ja 5-vuotiaita. Onneksi matkassa oli ihana, aktiivinen ystäväni, joka jo hyvissä ennen matkaa ideoinut aktiviteetit ja selvittänyt, mistä ja mihin hintaan saamme lapsiahkiot vuokralle. 

Täytyy myöntää, että en ehkä yksin olisi lähtenyt testaamaan ensikertalaisena, pääsisinkö eteenpäin ahkion ja lapsen kanssa. En varsinaisesti ennakkoon pelännyt eteenpäin pääsemistä enkä ylämäkiäkään, mutta ne alamäet. En tosiaan tiennyt, mitä tarkoittaisi, kun parikymmentä kiloa laitetaan pulkkaan ja pukataan setti antamaan vauhtia alamäkiin, vielä kun itse seisoo suksien päällä. Minulla on kyllä hyvä tasapaino, mutta tämä jännitti. Oli siis parempi, että matkassa oli toinen aikuinen, joka olisi tarpeen tullen ollut kiskomassa minua ahkioineen pois jorpakosta.

Onneksi minun ei siis tarvinnut lähteä yksin testaamaan uutta tapaa hiihtää, vaan pystyimme säätämään kaiken yhdessä ystäväni kanssa. Onni on idearikas ystävä, joka innostaa lähtemään kokeilemaan uutta. Ja minähän lähden. 

Parhaan munkin metsästys Saariselällä

Vappu on ehkä koko vuoden juhlista suosikkini. Ai miksi? No siksi, että silloin juodaan samppanjaa ja syödään munkkeja. Etenkin syödään munkkeja. Jos pitäisi valita vain yksi herkku, mitä saisi syödä loppuelämän ajan, voisin helposti kuvitella valitsevani munkit. Siis sellaiset itse tehdyt. Ei mitään pyöreitä hillolla täytettyjä ällötyksiä, vaan sellaiset aidot, oikeat munkkirinkilät, joissa on rapea ulkokuori ja ihana pehmeä sisus. 

Munkkien parhautta on myös se, että niitä tulee syötyä vain kerran vuodessa, eikä välttämättä edes joka vuosi. No, joskus saattaa lipsahtaa, kuten tänä vuonna, vaikka vappukin on vielä edessä.

Olimme nimittäin tammikuussa Saariselällä, ja hiihtoretkien parhauttahan ovat latukahvilat. Olinkin aivan innoissani, kun ystäväni jo ennen matkaa muistutti, että siellä sitten voi syödä latukahviloissa munkkeja. Silmäni kirkastuivat entisestään. Kyllä, itse matka oli tietysti myös innostuksen aiheena, mutta munkit. Nam.