Joskus sitä ei yhtään ajattele minne pistää päänsä. Ei yhtään!
En ymmärrä mitä oikein ajattelin, kun lupauduin Kymijoelle koskimelontakurssille toissa vuoden kesällä. Itseni ylittämistä? Ilmeisesti. Mutta eikö silläkin ole jotain rajoja? Ei ilmeisesti ole.
En ollut aiemmin ollut kajakissa. Se, että köyttää itsensä johonkin laitteeseen niinkin pysyvästi, ei ole houkutteleva ajatus. En ole myöskään erityisen sinut veden kanssa. Silti ilmoittauduin mieheni ja ystävieni mukana kurssille, jossa kellutaan köytettynä pienenpienen kajakin päällä ja vielä tietoisesti melotaan kuohuviin koskiin. Hullua!
Paikka oli mahtava, ja muu porukka myös. Jotain positiivista sentään ;) Ensin opettelimme kaatumista ja kajakista poistumista, sitten melomista - eteen, taakse, suoraan, sivuille - ja ei kun koskeen. Halusin olla ensimmäinen joka asiassa, en olisi pystynyt katsomaan sivusta muiden yrityksiä ennen omaani - jos olisin odottanut hetkenkin ja ajatellut mitä tuleman pitää, olisin jättänyt leikin kesken saman tien. Pari ensimmäistä päivää olivatkin onnistumisia täynnä!
Tai no, oli niitä epäonnistumisiakin, kun ei päässytkään ylittämään koskea, vaan lipui kauas alaspäin, joutui nousemaan kajakista, ja kantamaan sen olan päällä sinne, minne olisi voinut päästä myös meloen. Mutta sitähän lajin harjoittelu on, paljon kajakin kantamista, melko vähän itse kosken laskua. Tai ainakin ihan liikaa sitä kantamista :)
Kaikki oli hyvin ensimmäiset kaksi päivää. Kokeilimme koskia, jonne en olisi uskonut ikinä meneväni pienen kajakin kyydillä. Kumivene ja rafting on eri - siinä ollaan porukassa, etkä ole köytettynä kiinni. Mutta selvisin minä hienosti kajakillakin - ensimmäiset kaksi päivää.
Kolmas päivä olikin sitten jo todella epämukava. Koska "me" ( = muut) olivat niin hyviä, kurssin järjestäjät päättivät, että toimimme koko päivän itsenäisesti. Jakaudumme pieniin ryhmiin ja pelastamme toinen toisiamme hädän tullen. Ihan niin kuin sitten jatkossakin, kun tulemme paikalle melomaan porukalla. Joopa joo.
Kenties oli vain huonoa tuuria, että satuin kurssille, jossa kaikki muut olivat niin luonnonlahjakkuuksia, että tällainen kauhusta kankea kurssille jotenkin ihmeen kaupalla itsensä ilmoittanut jäi täysin muiden innokkuuden varjoon. Minä en todella ollut siinä vaiheessa, että olisin pelastanut yhtään ketään koskesta - tai saati sitten siinä mielentilassa, että olisin luottanut jonkun toisen alkeiskurssilaisen pelastustaitoihin. Ehei. Siihen loppui rohkeus.
Itku kurkussa, jalat kahden päivän melomisesta puutuneena nostin kanootin kurssin temmellyksessä murtuneen olkaluuni päälle ja jätin kolmannen päivän kokonaan välistä. En olisi pystynyt melomaan metriäkään. En silloin, enkä sen jälkeen. En yhdessäkään koskessa. Ylitin itseni ihan riittävästi kahden päivän aikana. Ja se kattaa mielestäni koko loppuelämän ihan kepeästi.
Aika kultaa muistot? Ei kultaa.
Mutta hei, kannattaa ihmeessä kokeilla. Ei se kaikkien mielestä yhtä kamalaa ole. Jotkuthan jopa harrastavat koskimelontaa ;)
En ymmärrä mitä oikein ajattelin, kun lupauduin Kymijoelle koskimelontakurssille toissa vuoden kesällä. Itseni ylittämistä? Ilmeisesti. Mutta eikö silläkin ole jotain rajoja? Ei ilmeisesti ole.
En ollut aiemmin ollut kajakissa. Se, että köyttää itsensä johonkin laitteeseen niinkin pysyvästi, ei ole houkutteleva ajatus. En ole myöskään erityisen sinut veden kanssa. Silti ilmoittauduin mieheni ja ystävieni mukana kurssille, jossa kellutaan köytettynä pienenpienen kajakin päällä ja vielä tietoisesti melotaan kuohuviin koskiin. Hullua!
Paikka oli mahtava, ja muu porukka myös. Jotain positiivista sentään ;) Ensin opettelimme kaatumista ja kajakista poistumista, sitten melomista - eteen, taakse, suoraan, sivuille - ja ei kun koskeen. Halusin olla ensimmäinen joka asiassa, en olisi pystynyt katsomaan sivusta muiden yrityksiä ennen omaani - jos olisin odottanut hetkenkin ja ajatellut mitä tuleman pitää, olisin jättänyt leikin kesken saman tien. Pari ensimmäistä päivää olivatkin onnistumisia täynnä!
 |
| Vielä jaksaa hymyilyttää :) |
Tai no, oli niitä epäonnistumisiakin, kun ei päässytkään ylittämään koskea, vaan lipui kauas alaspäin, joutui nousemaan kajakista, ja kantamaan sen olan päällä sinne, minne olisi voinut päästä myös meloen. Mutta sitähän lajin harjoittelu on, paljon kajakin kantamista, melko vähän itse kosken laskua. Tai ainakin ihan liikaa sitä kantamista :)
 |
| Kuva: Kohinaa.com. Heidän kurssilla olimme. |
Kaikki oli hyvin ensimmäiset kaksi päivää. Kokeilimme koskia, jonne en olisi uskonut ikinä meneväni pienen kajakin kyydillä. Kumivene ja rafting on eri - siinä ollaan porukassa, etkä ole köytettynä kiinni. Mutta selvisin minä hienosti kajakillakin - ensimmäiset kaksi päivää.
Kolmas päivä olikin sitten jo todella epämukava. Koska "me" ( = muut) olivat niin hyviä, kurssin järjestäjät päättivät, että toimimme koko päivän itsenäisesti. Jakaudumme pieniin ryhmiin ja pelastamme toinen toisiamme hädän tullen. Ihan niin kuin sitten jatkossakin, kun tulemme paikalle melomaan porukalla. Joopa joo.
Kenties oli vain huonoa tuuria, että satuin kurssille, jossa kaikki muut olivat niin luonnonlahjakkuuksia, että tällainen kauhusta kankea kurssille jotenkin ihmeen kaupalla itsensä ilmoittanut jäi täysin muiden innokkuuden varjoon. Minä en todella ollut siinä vaiheessa, että olisin pelastanut yhtään ketään koskesta - tai saati sitten siinä mielentilassa, että olisin luottanut jonkun toisen alkeiskurssilaisen pelastustaitoihin. Ehei. Siihen loppui rohkeus.
Itku kurkussa, jalat kahden päivän melomisesta puutuneena nostin kanootin kurssin temmellyksessä murtuneen olkaluuni päälle ja jätin kolmannen päivän kokonaan välistä. En olisi pystynyt melomaan metriäkään. En silloin, enkä sen jälkeen. En yhdessäkään koskessa. Ylitin itseni ihan riittävästi kahden päivän aikana. Ja se kattaa mielestäni koko loppuelämän ihan kepeästi.
Aika kultaa muistot? Ei kultaa.
Mutta hei, kannattaa ihmeessä kokeilla. Ei se kaikkien mielestä yhtä kamalaa ole. Jotkuthan jopa harrastavat koskimelontaa ;)
Sulla murtui olkapääkin tuolla?! Ai kamala! Koskimelonta ei todellakaan olisi mun juttu.
VastaaPoistaHiusmurtuma olkaluuhun. Kajakki oli ilmeisesti liian painava mun olan päällä kannettavaksi. Olisi pitänyt olla parempi, niin ei olisi tarvinnut kantaa niin pitkiä matkoja :)
Poista